Irti koukusta?

Karkki ei juuri herätä enää tuntemuksia. Ihmeemmittä väristyksittä ostin tyttärelle lauantaikarkit, viikonloppuna kuljin myös Helsingin parhaan irtokarkkikaupan ohi (Sörnäisten metroasemalla) asioiden tilaaa säälittelemättä. Karkki on kenties poistunut elämästäni? Asiantuntijoiden mukaan sokeriin ei synny fyysistä riippuvuutta, joten karkinmussuttamisen taustalla on siis ollut joku psyykkisempi seikka. Mutta näköjään 80 päivässä siitä pääsee irti. Vai pääseekö?

Ilman, ilman, ilman

Nyt on sitten takana hiihtoloma ilman karkkia, A-luokan lukuilta (=mies työmatkalla) ilman karkkia ja leffailta ilman karkkia. Kai sitä on aika addikti, kun jostain aivopoimujen kätköistä ensimmäiseksi tulee kaivettua se ajatus siitä ensimmäisestä suullisesta...

Ja kuten sanottua, perheen tuki on olematonta. Aika estottomasti ostettiin mökkikeittiön alalaatikko täyteen mässyä hiihtolomalla, kun se on traditionaalisesti ollut se viikko vuodesta kun karkkipäiväsääntö ei lapsillekaan päde. Selvisin hiihtolomasta ylettömällä hiihtämisellä, mitä en olekaan harrastanut 25 vuoteen...

Sen jälkeen olikin suuri yllätys, kun seuraava maanantai, miehen työmatka ja rauhallinen koti-ilta itseni kanssa oli niin vaikea hyväksyä ilman salmiakkipussillista. Onko se niin, että kaikki nämä hyvänolontilanteet, mitä olen karkkiin liittänyt, pitää nipsiä poikki yksi kerrallaan, ja jotkut oikein moneen kertaan. Luulisi, että aikuiselle ihmiselle tämä voisi olla piirun verran helpompaakin.

Ja tänään sitten. Hyvä fiilis, aurinkoinen päivä, ja lopuksi perheen yhteinen leffailta. Mies pyysi tuomaan "jotain kivaa" kaupungilta leffan kanssa nautittavaksi. Kiusallanikaan en tuonut karkkia, kun tiesin etten itse siihen voisi kajota. Mutta olihan ne kakarat jo käyneet sen puolen lähi-Alepassa hoitamassa. Kuuntelin kolemn tunnin ajan maiskutusta ja karkkipaperin rapinaa.

PS. Olenko jo maininnut, että näkkileivän kulutukseni on non 25-kertaistunut viimeisen kahden kuukauden aikana!