Irti koukusta?

Karkki ei juuri herätä enää tuntemuksia. Ihmeemmittä väristyksittä ostin tyttärelle lauantaikarkit, viikonloppuna kuljin myös Helsingin parhaan irtokarkkikaupan ohi (Sörnäisten metroasemalla) asioiden tilaaa säälittelemättä. Karkki on kenties poistunut elämästäni? Asiantuntijoiden mukaan sokeriin ei synny fyysistä riippuvuutta, joten karkinmussuttamisen taustalla on siis ollut joku psyykkisempi seikka. Mutta näköjään 80 päivässä siitä pääsee irti. Vai pääseekö?

Ilman, ilman, ilman

Nyt on sitten takana hiihtoloma ilman karkkia, A-luokan lukuilta (=mies työmatkalla) ilman karkkia ja leffailta ilman karkkia. Kai sitä on aika addikti, kun jostain aivopoimujen kätköistä ensimmäiseksi tulee kaivettua se ajatus siitä ensimmäisestä suullisesta...

Ja kuten sanottua, perheen tuki on olematonta. Aika estottomasti ostettiin mökkikeittiön alalaatikko täyteen mässyä hiihtolomalla, kun se on traditionaalisesti ollut se viikko vuodesta kun karkkipäiväsääntö ei lapsillekaan päde. Selvisin hiihtolomasta ylettömällä hiihtämisellä, mitä en olekaan harrastanut 25 vuoteen...

Sen jälkeen olikin suuri yllätys, kun seuraava maanantai, miehen työmatka ja rauhallinen koti-ilta itseni kanssa oli niin vaikea hyväksyä ilman salmiakkipussillista. Onko se niin, että kaikki nämä hyvänolontilanteet, mitä olen karkkiin liittänyt, pitää nipsiä poikki yksi kerrallaan, ja jotkut oikein moneen kertaan. Luulisi, että aikuiselle ihmiselle tämä voisi olla piirun verran helpompaakin.

Ja tänään sitten. Hyvä fiilis, aurinkoinen päivä, ja lopuksi perheen yhteinen leffailta. Mies pyysi tuomaan "jotain kivaa" kaupungilta leffan kanssa nautittavaksi. Kiusallanikaan en tuonut karkkia, kun tiesin etten itse siihen voisi kajota. Mutta olihan ne kakarat jo käyneet sen puolen lähi-Alepassa hoitamassa. Kuuntelin kolemn tunnin ajan maiskutusta ja karkkipaperin rapinaa.

PS. Olenko jo maininnut, että näkkileivän kulutukseni on non 25-kertaistunut viimeisen kahden kuukauden aikana!

Unissas!

Ensimmäinen karkinsyöntipainajainen takana. Taustaksi kerrottakoon, että perheen tuki karkkilakolle on olematonta. Joka lauantai he kaikki kolme muistavat karkkipäivänsä ja neuvottelevat aherasti siitä, minkälaista karkkia lähi-Alepasta tällä kertaa haetaan. Karkkeja ei suinkaan syödä salaa oman huoneen hämyssä, vaan hyvinkin usein minun läsnäollessani. Karkkipusseja jätetään myös - avonaisina - lojumaan pitkin kämppää.

Nyt poika oli iltapäivällä synttäreillä ja hänelle hankittu Bilar-pussi vainosi minua pitemmän aikaa puhelinpöydältä käsin. Kotiin saavuttuaan poika avasi pussin ja vaino jatkui entistä tehokkaampana avatun pussin kuiskaillessa houkutuksiaan.

Eipä siis ihme, että lukiessani Pekka Haaviston Pantteri-salmiakin syönnistä aamun Hesarista mieleeni palautui aamuyön painajainen, jossa olin rynnännyt kyseiselle Bilar-pussille ja lakosta piittaamatta ahminut sen sisällöstä hyvän matkaa puolet sisuksiini ennen kontrollin palaamista. Mutta vain unirepsahdus siis. Hyvin eläväinen tosin....

Sokerin parantava vaikutus

Olen nyt muutaman päivän maannut sairaana sängynpohjalla, ja pakko on todeta että irtokarkkihimo on käynyt melkoiseksi. Tuntuu kohtuuttomalta, ettei läpeensä kurjaa olotilaansa voi helpottaa kuin inkivääri-hunaja-vedellä, Villi Pohjola -dvd:llä ja buranalla. Avain tässä(kin) vaikeassa tilanteessa on se, että karkkia ei ole koko talossa.

O-ou

Helmikuun berliininmunkki tuli syötyä jo tänään. Lounaaksi.

Kyllä, sellainen päivä. Nyt syön popcornia iltapalaksi.

Vuoden ensimmäinen berliininmunkki

Irtokarkin lisäksi minulle ei oikein muu makea maistu. Ainoa, johon silloin tällöin on pakko ryhtyä, on berliininmunkki. Karkkilakkoa pohdiskellessani mietin, kuinka ylettömään berliininmunkin syöntiin makeanhimo vuoden aikana vielä johtaisi.

No, vuoden ensimmäinen munkki on nyt syöty. Lounaaksi torstaina. Juuri sellainen työpäivä, joita ei pitäisi olla: aamiainen kuudelta, aikaisin töihin, ja sitten kokouksessa pitkälti iltapäivään. Ei ehdi syödä eikä käydä vessassa. Juuri silloin se berliininmunkki tuntuu kaikkein rationaalisimmalta lounaalta.

No, jos kahdentoista berliininmunkin syömisellä tästä vuodesta selviää, niin sen vielä keho ja hampaa kestävät.

Tuli(ais)kaste

Kävin Berliinissä siskontytön luona. Mennessä piti viedä tietysti ulkosuomalaiselle salmiakkia. Näytin varmaan huvittavalta, kun steppasin edestakaisin lähtöaulan FinnairShopin edessä miettien, pystynkö pitämään kaksi salmiakkipussillista syömättömänä käsilaukussa lennon ajan. Pystyin, vaikka lisähaastetta toi lentokoneessaolon pidentyminen kahdella tunnilla sankan lumipyryn vuoksi.

Takaisintullessa piti tuoda suklaata vaalivalvojaisiin. Ja vaikka en mikään suklaahiiri olekaan, hyvälaatuiset konvehdit ovat aina maistuneet. Nyt nekin pysyivät visusti käsilaukussa kotiin asti. Vaalivalvojaisissa oli onneksi tarjolla sen verran herkullinen juustotarjotin ja pähkinäsekoitus, ettei suklaaseen ollut tarvetta ryhtyä.